Raaserilla rauhassa?

Suomalaiset eivät halua herättää huomiota, eivätkä siksi uskalla ostaa kunnon autoja. Voisiko näyttävällä urheiluautolla ajaa ilman että köyhät häiritsevät?

Teksti Raimo Tengvall, kuvat Jaakko Pitkäjärvi

Edellisessä Top Gear Suomen numerossa oli Audi R8 V10:n koeajo, joka keskeytyi useampaan otteeseen, kun turistit alkoivat piirittää autoa kännykkäkameroillaan. Superautolla ajamalla siis voi tehdä hyväntekeväisyyttä pitämällä tavisten kuolaneristyskanavat käynnissä. Mutta entä jos vaatimattomana suomalaisena haluaa vain nauttia autosta omassa rauhassa?

Haluan nyt todistaa superautojen sopivan Suomeen ja suomalaiseen mielenlaatuun. Ja näin rohkaista kaikkia kynnelle kykeneviä hankkimaan sellaisen.

Omien aiempien koeajokokemusteni perusteella nimittäin rauhassa ajaminen on mahdollista, kun ei aja provosoivasti eikä parkkeeraa autoa näytille. Tietysti jotain voi silti sattua. Pari vuotta sitten Nissan GT-R:llä ajaessani vastaantulija ajoi toisen auton perään jäätyään katsomaan GT-R:ää liian pitkään.

Lastaamme itsemme kuvaajan kanssa Porsche 911 GT3:een tarkoituksena viettää tavallista kesälomapäivää hyvällä autolla ajaen. GT3:n pitäisi olla sosiaalisesti erityisen viaton auto, kun se on suunniteltu puhtaasti ajamista eikä näyttäytymistä varten. Näitä levikkeitä ja spoilereita todella tarvitaan 300 km/h vauhdissa. Ja kirkkaan valkoinen väri on kilpa-autossa hyvä pohja liimailla sponsoritarroja. Jos joku luulee tätä näyttäytymisautoksi, se on ihan hänen oma vikansa.

En ole edes ehtinyt käynnistää autoa kotipihalla, kun viereisellä tiellä kävelevä kesälomatunnelmainen keski-ikäinen perusduunari huomaa Porschen ja astelee sen luo. Voisin tietysti äkkiä käynnistää ja kaasuttaa pois, mutta kiltti luonteeni avaa ikkunan.

”Jos voitan nyt Lotossa tai Kenossa 3,3 miljoonaa, ostan tällaisen, mutta väri on eri,” ystävällisen oloinen mies aloittaa.

”No?” olen kiinnostuvinani.

”Vaalea metallinvihreä.”

”Se muuten on hieno väri!” innostun puolittain ihan oikeasti, koska se on myös minun mielestäni jännän hyvä väri GT3:een.

”Joo, mutta piti vaan tulla sanomaan, että on hieno auto,” mies hymyilee ja lähtee pois.

”Tästä se sitten lähtee,” mietimme kuvaajan kanssa. Jäämme pelonsekaisin tuntein odottamaan, mitä päivä tuo tullessaan. Ensiksi minun pitäisi ihan vain käydä kaupassa, koska kotona jääkaappi huutaa hoosiannaa.

Kurvaan Prisman pihalla piiloon ostoskärrykatoksen taakse. Huomaamattomat parkkeeraukset ovat urheiluautopiiloutumisen A ja O: kun auton sijainti ei tee numeroa itsestään, myöskään ohikulkijat eivät koe sitä yhtä huomionarvoisena.

Pääsen kävelemään Porschen luota ostoksille kaikessa rauhassa. Itse asiassa kukaan ei vilkaisekaan. Kuvaaja jää väijymään parkkipaikalle, josko auto houkuttelisi kännykamerakuolaajia parveilemaan ympärilleen. Mutta ei! Porukkaa lappaa auton ohi tasaista tahtia, mutta suurin osa ei kiinnitä mitään huomiota. Puolen tunnin aikana ainoastaan yksi eläkeläismies pysähtyy tutkailemaan autoa noin viideksi sekunniksi.

Juuri kun astelen kaupan ovesta ulos, huomaan nuoren miehen parkkeeraavan pakettiautolla lähelle. Hän lähtee kävelemään Porschea kohti ja kaivaa kännykän esiin. Noniin, tästä tulee päivän ensimmäinen kännykuva... Ei kun hän soittaakin puhelun ja nappaa ostoskärryn GT3:n vierestä vilkaisemattakaan metrin päässä olevaa superurheiluautoa!

Näin ollen minäkin pääsen autolle yhtä rauhassa kuin jos olisin ollut liikkeellä harmaalla Hiacella. Pöräytän moottorin käyntiin ja suuntaan liikenteeseen ilman hämmästyneitä katseita tai perään liimautuvia teini-Corolla-takiaisia.

Liikennevaloissa olen keulilla ja lähden rivakasti liikkeelle nauttien räjähtävästä kiihtyvyydestä ja todella rouheista äänistä. Silti täysi bussipysäkillinen ihmisiä on paljon kiinnostuneempi tiirailemaan kaukaa lähestyvän bussin numeroa kuin täysillä rähisevää Porschea.

Pian huomaan viereisen kaistan Skoda-äijällä ikkunan auki. Kiihdytän valoista ihan tavallisen asialliseen tahtiin, ja hän ajaa hieman takaviistossa. Kunnes kääntyessään pois hän sulkee ikkunansa. Aa, sitä siis kuunneltiin pakoääniä!

Mutta kohta onnistunkin vähän provosoimaan. Testaan ihan vain viattomasti tieteen nimissä liikennevaloista kiihdyttämistä 70 km/h nopeusrajoitukseen alle kolmessa sekunnissa. Perässä tulevan C-Mersun ratissa tämä pikku tiedeharrastukseni taidettiin nähdä pienenä sosiaalisena loukkauksena. Tai ei kai kuski olisi muuten ohittanut minua yli 100 km/h vauhdilla seitsemänkympin alueella?

Tämän tapauksen jälkeen Porsche taitaakin nielaista näkymättömyyspillerin. Helsingin keskustaa kohden ajaessa normaalin liikenteen tahdissa ja parkkihalliin parkkeeratessa huomioarvo on erittäin lähellä nollaa. Kun autolla liikkuu normaalisti eikä riehu – tai tarkoituksellisesti esittele sitä – on aivan tavallinen ja hyväksytty kansalainen.

Sitä paitsi onhan sitä Helsingin keskustassa jo nähty yhtä ja toista. Ei siellä yksi tavallista valkoisempi ja siivekkäämpi Porsche hirveästi enää hetkauta. Ja vielä täydellisempää sulautumista odotan myös päivän seuraavassa vierailukohteessani, Espoon Westendissä. Palkkatilastojen perusteella täällä ainakin luulisi olevan Suomen satumaisin autokanta.

Mitään Honda CR-V:tä ja Volvo XC90:tä kummempaa ei kuitenkaan tunnu tulevan vastaan. Ehkä nämä golfia pelaavat valkohampaat eivät ole kiinnostuneita autoista. Mutta myös joku Westendin katumaasturiyhdistys voi olla osasyyllinen: hidastustöyssyt ovat aivan järkyttäviä! GT3:lla ne pitää ajaa viistosti ja selvästi alle kävelyvauhtia, ettei keula osuisi niihin.

Vastaan ajaa Westendin reissun ensimmäinen ja ainoa yhtään erikoisempi auto, Nissan 350Z. Näen peilistä, miten sekin lähes pysähtyy töyssyn kohdalla, jolloin perässä tullut BMW X5 painelee töyssystä villisti pomppien 350Z:n ohi. Tämän takia siis ostetaan maastureita: tietyissä kaupunginosissa ne ovat tuplasti nopeampia kuin urheiluautot.

Loppupäivästä haluan vielä karistaa kaupungin tomut spoilereista ja mennä metsään retkeilemään. Ja hankkia samalla vähän hiekkatien tomuja spoilereihin. Jos superauto selviää roudan runtelemasta metsätiestä, se selviää mistä vain ja on näin täysin tervetullut Suomen kansalainen. Lisäksi uskon, että kansallispuisto on luonnon lisäksi rauhallisin mahdollinen ympäristö myös näyttävälle urheiluautolle, koska puunhalaajat eivät ole kiinnostuneita autoista.

Matkalla Nuuksioon on kuitenkin yksi mutta. Autoa pitää tankata ja samalla ostaa retkieväitä jostain... täytyy mennä huoltoasemalle! Se on paikka, jossa kaikkein varmimmin tullaan heittämään autosta joku onneton avausrepliikki. Jos joku kehuu, että ”on hieno lintulauta, käykö siinä talitinttejä vai punatulkkuja”, olen jo valmistautunut vastaamaan, että ”molempia, ja siksi auto on valkoinen ettei linnunkakat näy”. Ja muuta yhtä tasokasta.

Ajan mittarikentälle niin vaatimattomasti kuin valtavan villikarjun lailla röhisevällä GT3:lla on mahdollista. Viereisellä mittarilla raksamies tankkaa Hiacea upea oranssi maalarinlätsä päässään. Hän ei sano mitään, eikä myöskään tuijota mitenkään. Eikä kukaan muukaan. Tankkausta maksaessani kassaneiti kehuu, että ”herkullisen näköinen auto, tuollaisia saisi käydä täällä useamminkin”. Tätä yhtä lausetta lukuun ottamatta koko huoltoasemakäynti oli yhtä helppo ja nopea kuin Opel Astralla.

Suuntaan keulan kohti Nuuksion kansallispuistoa, jonne johtaa herkullisen mutkikas tie. Paitsi että se onkin nyt lähes kauttaaltaan tietyön kourissa, kun viereen rakennetaan kevyen liikenteen väylää. Jotta nissanmicrailijat siirtyisivät pyörien selkään ja tekisivät tilaa meille autoilijoille, toivottavasti. Tietyöstä seuraa lukuisia kavennuksia ja liikennevalopysäytyksiä, joiden jälkeen saa kiihdyttää huimaan 30 kilometrin tuntinopeuteen.

Lopulta tiemöyrintähässäkkä loppuu ja pääsen avaamaan hanoja. GT3 herää eloon juuri niin sointuvasti kuin yli 8 000 kierrokseen kiekuva kone vain voi, ja tanssahtelee mutkiin ballerinan kepeydellä. Kunnes alkaa hiekkatie.

Hipsuttelen aluksi kävelyvauhtia luullen rata-auton sielun olevan lähellä kuolemaa tällaisella pinnalla. Kunnes huomaan pelon olevan turhaa. Hiekka ropisee vain hyvin vaimeasti pohjassa, ja pahimmatkin nimismiehenkiharat menevät sujuvammin kuin aikanaan äitini vanhalla Sunnylla. Maavarakaan ei ole ongelma, joten GT3 sopii paremmin perussuomalaiselle soratielle kuin Westendin hidastustöyssyihin.

Kansallispuiston parkkipaikalla Porschella on täysi rauha, se ei kiinnosta ketään. Istumme vähän matkan päässä kuvaajan kanssa eväitä syöden, ja näemme, miten auton vierestä kävelee porukkaa vauvasta vaariin tekemättä elettäkään sen suuntaan. Kolmenkymmenen kiinalaisturistin ryhmällä on kaikilla kamerat käsissään, mutta he kuvaavat vain viereisiä kuusia.

Nyt on siis nähty, että liikkuvaisenkin lomapäivän voi viettää hienolla huippuautolla pyörittämättä sirkusta ympärillään. 150 kilometriä monipuolista liikkumista kaupungissa, kehäteillä, moottoriteillä ja maanteillä toivat vain yhden juttelijan sekä yhden hyvin lievästi provosoituneen Mersu-kuskin.

Ohessa oleviin Ferrari- ja Lamborghini-kuskien kokemuksiin verrattuna tällaisella näyttävälläkin Porschella liikkuminen on siis ainakin hieman helpompaa. Italialaisiin verrattuna 911:n perusmuotoilu ei huuda huomiota itselleen. Tosin ei kannata liikaa pelästyä myöskään noiden italiaanojen keräämistä katseista. Osan matkoista onnistuu niilläkin tekemään aivan täydessä rauhassa.

Suomalaiset ovat hillitysti käyttäytyvää kansaa, ja eksoottisten autojen saama kohtelias huomio on kiinnostusta eikä kateutta. Tämä itse asiassa on superautoille hyvin sopiva maa. Ei muuta kuin ostamaan näitä pois liikkeistä pölyttymästä, hopi hopi!

Ällistyttävä ilmestys

Kokemuksia ajosta eräällä maamme eksoottisimmista autoista

Arto on ajanut kolmisen vuotta Suomen ainoalla Lamborghini Murciélagolla ympäri maita ja mantuja. Täällä pohjoisen routavaurioisilla teillä kahdeksan sentin maavaralla ajaminen vaatii tietysti pientä tarkkuutta, hidastustöyssyistä puhumattakaan. Kaupunkiajokkina kankea ja ja yli kaksi metriä leveä Murciélago ei myöskään ole omimmillaan. ”Olen sillä kyllä joskus käynyt kaupassakin perheen ostoksia tekemässä. Vaippapaketti etukontissa herättää tiettyä hilpeyttä.”

Ja sitä hilpeyttä, hämmästystä, ihailua, innostusta ja erinäisiä muitakin positiivisia tuntemuksia tämä auto todellakin herättää ympäristössään. ”Huomio on ollut käytännössä ainoastaan hyvässä hengessä,” Arto kertoo. Huiman eksoottinen auto, jollaista ei ennen ole nähnyt livenä, herättää enemmän kiinnostusta kuin kateutta.

Kateusefekti syntyy helpommin silloin, kun näkee ”taas” jonkun ajavan kalliilla Mersulla tai muulla mielikuvituksettomalla. Versacen vaatteita on nähty ennenkin, mutta kun joku pukeutuu krokotiilinnahkaan, siinä on jo jotain.

Kuinka paljon huomiota Lamborghini sitten herättää? Erittäin paljon. ”Maantiellä vastaantulevista autoista vilkutellaan valoja ja näytetään peukkua ylöspäin. Ja kun hiljattain ajoin Ouluun, tuli vastaan jotain 15 Italian rekisterissä ollutta matkailuautoa. He vilkuttelivat hyvin innoissaan oman maansa tuotteelle,” Arto muistelee.

”Kuvia ja videoita otetaan myös lähes joka ajomatkalla, ja jotain niitä olen netistä löytänytkin.” Eikö se sitten häiritse, ettei saa ajaa rauhassa? ”Aluksi se oli kyllä vähän outoa, mutta muutamassa kuukaudessa siihen tottui.”

Tankkaamaan pysähtyminen on lähes aina myös sosiaalinen tapahtuma. Suomalaiset ovat tietysti hieman ujoja, mutta keräävät rohkeutensa ja kysyvät esimerkiksi legendaarisen: ”millä koneella?” ”6,5-litrainen V12, 640 heppaa,” Arto vastaa. ”Eikä siihen kukaan ole sanonut, että kyllä Suomessa 140 heppaakin riittäisi. Negatiivissävytteiset kommentit ovat niin vähissä, että oikeastaan parhaiten on jäänyt mieleen kaverin vaimon mielipide autosta: 'se näyttää sammakolta'.”

Punainen huutomerkki

Autojen superjulkkis villitsi ja kiinnosti suomalaisia

Mikko ajoi pari kesää ja noin 15 000 kilometriä Ferrari F430:llä ympäri Suomea. Auto oli päivittäisessä käytössä: työmatkoja, kauppamatkoja, ja vähän tavaraakin sillä kuljetettiin. ”Se sopi ihan täydellisesti Suomeen. Ikinä ei tullut sellaista fiilistä, että olisi väärällä autolla liikkeellä,” Mikko iloitsee. ”Paitsi ehkä kerran Kainuussa, kun ensilumet yllättivät...”

Kuten edellä mainittu Arton Lamborghini, myös Mikon Ferrari herätti runsaasti huomiota varsinkin pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Moottoritiellä ajaessaan ihmiset hapuilivat kameroitaan esille, ja kuullakseen ääniä avasivat autojensa ikkunoita – jopa rankkasateella. Jotkut lähtivät jopa seuraamaan, todennäköisesti halutessaan vain nähdä autoa pidempään. ”Ymmärrän kyllä, itsekin totaalisena autofriikkinä olisin saattanut aiemmin tehdä niin. Tai jos nyt yhtäkkiä näkisin uuden 458 Italian...”

Ferrari tuntui tekevän ison sädekehän omistajan ympärille. ”Auto itse asiassa brändää ihmistä enemmän kuin melkein mikään muu, mitä rahalla voi hankkia. Ja se brändi leviää juttujen kautta, eli yhtäkkiä tuttujen tututkin tiesivät minut Ferrari-miehenä,” Mikko huomasi. ”Yleisin huoltoasemien avauskysymys oli 'onks tää sun?' Moni kysyi myös mitä teen työkseni, eli ehkä heitä kiinnosti, miten tällainen on mahdollista hankkia.”

Huomio ei kuitenkaan tuntunut Mikosta häiritsevältä, koska se oli aitoa kiinnostusta eikä kateutta. ”Tällainen auto on useimmille ihmisille niin toisesta maailmasta, ettei se mahdu perinteisiin kateusraameihin. Siksi jostain tavallisemmasta Mersusta tai Bemarista saatetaan olla jopa kateellisempia.”

Mikko myös piti auton herättämää huomiota täysin luonnollisena, eikä siksikään kiusaantunut siitä. ”Kun leveä ja matala tulipunainen muriseva ilmestys lähestyy, niin on ihan ihmisen primitiivireaktio katsoa ja varmistaa, ettei se ole mitään uhkaavaa.”

(Haastateltavien nimet on muutettu, eli sen verran arka aihe tämä vielä Suomessa on.)