”Mahtavaa, vihdoinkin Megane Renault Sport on Suomessa!” Oletko kuullut jonkun fiilistelevän tuolla lailla kahvipöydässä? En minäkään.
Sanat Raimo Tengvall Kuvat Raimo Tengvall ja valmistaja
Meille suomalaisille sporttinen pieni perheauto on Skoda Octavia RS. Tai jos haluaa pienemmän tavaratilan, niin Seat Leon FR tai Cupra. Tai jos on niitä ihmisiä, jotka saavat orgasmeja korkealle kiertävistä koneista, niin Honda Civic Type R. Mutta Rellu on kauppakassi lähinnä niille, jotka eivät ymmärrä autoista mitään.
No, tämä Megane RS nyt kuitenkin on jo vuonna 2009 esitelty sporttimalli, joka erinäisistä maahantuontihässäkkäsyistä johtuen jaksoi uida Suomeen asti vasta nyt. Hintaa on autoveroineen prikulleen 39 612,73 euroa, tehoa etuvedon käsiteltäväksi 184 kW (250 hv) ja kiihtyvyyttä nollasta sataan luvataan 6,1 sekuntia. Tämä Renault Sport on siis ”Rellun AMG”: se porukka insinöörejä, joita ei harmita aamulla töihin mennessä.
Tämänkin lehden brittijuttuja lukeneet ovat jo huomanneet, että Renault Sportin tuotokset ovat olleet esillä, kun puhutaan parhaista GTI-autoista. Pari numeroa sitten Renault Windiä kehuttiin, kun siinä oli mukana Renault Sportin suunnittelua. Ja ensimmäisen numeron uusien halpisautojen ratatestissä kehuttiin, että perus-Twingon ajamisessa oli tiettyä Renault Sport -fiilistä. Mikähän fiilis se on?
Huonot vibat
Auton merkki ei lupaa hyvää. En ole ikinä tykännyt yhdestäkään Renaultista. Tähän mennessä kaikissa ajamissani Relluissa on ollut surkea ajoasento, tyhmä kytkin, liian pitkät vaihdekepin liikkeet, huonot penkit, löysä alusta, hölmöjä suunnitteluvirheitä... Voisin jatkaa listaa ylihuomiseen asti. Joka tapauksessa kaikki Renaultille tyypilliset ominaisuudet sotivat vauhdikasta ja nautittavaa ajamista vastaan.
Sisään istuminen ei lupaa hyvää. No, penkit ovat lisävarusteiset hienot Recarot, ja keltaiset tikkaukset vaihdekepissä sekä ohjauspyörässä luovat tunnelmaa, mutta... ne tosiaan ovat keltaiset! Sitten ohjaamon peruskaava on tyypillistä hirvittävää Meganea, eli esimerkiksi mittaristo on kallistettu niin, että sitä olisi helpompi lukea auton katolta kuin kuskin paikalta. Tosin ajoasennosta ainakin tällainen kohtuupieni kaveri saa ihan sopivan.
Liikkeellelähtö ei lupaa hyvää. Auto sammui. Näinhän ne Renault-koeajot yleensä alkavat. Kaikilla muunmerkkisillä autoilla ajaessaan ehtii unohtaa, millaista vieterikytkintä Rellu edelleen suosii tehdäkseen ajosta mahdollisimman huonosti sujuvaa. Tosin liikkeelle päästyä RS tuntuu heti ensimetreiltä miellyttävän tukevasti ja uskottavasti liikkuvalta pakkaukselta.
Kaupunkiajo ei lupaa hyvää. Heti kun kytkimeen alkaa tottua, on aika alkaa tappaa pyöräilijöitä: takaviistoon oikealle ei näe yhtään mitään. Tosin jännittävästä risteyksestä sokkona käännyttyään on aika kiihdyttää, ja yhtäkkiä konepellin alta löytyy älyllistä elämää.
Maantieajo ei lupaa hyvää. Ainakaan jos yrittää etsiä vakionopeussäädintä. Ratissa on kyllä vakkariin viittaavia nappuloita, mutta niistä ei tunnu tapahtuvan mitään. Kiroilen ääneen useammalla kielellä. Jonkin aikaa katse harhailee enemmän kojelaudassa kuin liikenteessä, mutta sitten se löytyy. Nappula, jolla vakkari laitetaan käyttöön, on keskikonsolissa kyynärnojan etupuolella! Totta kai, rellumaisesti mahdollisimman epäloogisessa paikassa!
Tosin tämän vakionopeussäädinepisodin jälkeen kaikki alkaakin yhtäkkiä tuntua olevan kohdallaan. RS kruisaa mukavasti päätietä pitkin, Recaron penkissä on mukava istua ja rengasmölyt pysyvät tämän tyyppiseksi autoksi yllättävän hyvin poissa. Tällähän voisi lähteä tältä istumalta Lappiin! Mikä ei ole ihan ensimmäinen ajatus vaikkapa Civic Type R:n ratissa...
Maailma muuttuu
Päätiellä ajaminen oli todellakin kummallisen viihtyisää. Mutta koska olin lukenut kehuja Renault Sportien ajettavuudesta radalla ja mutkateillä, oli aika kääntyä pois liikenteen seasta. Peltojen keskellä kauniin kurvikkaasti kaarteleva asfalttitie kutsui, eikä RS:ää tarvinnut kahta kertaa käskeä käymään kiinni.
Pienempää silmään, ja Rellu repäisee minut mukaansa upeaan kyytiin. Moottori mouruaa nälissään olevan pedon saatua vainun seuraavasta mutkasta. Vähän jarrua, ja tassut ottavat tukevasti kiinni. Käännös kaarteeseen, aivan liian hiljaa. Peto kääntyy vikkelästi ja vihjaa, että voisit heittää vähän lisää pökköä pesään. Tielle sattuu routaheittoja, kallistuksia ja mitä lienee epätasaisuuksia, mutta hän ei ole moksiskaan. Anna lisää mutkia!
Ja niitähän tulee. Nyt mennään vähän kovempaa, mutta hän sujahtaa innolla ja vikkelästi tästäkin. Toisin kuin monet muut, tämä ei vastustusta ajatusta kääntymisestä, vaan tekee sen suorastaan leikkisästi. Ehkä jopa vähän äkkinäisesti, mutta juuri sopivan luonteikkaasti. Hän rakastaa tätä ajamista, ei hän siitä kulu ja mene rikki. Tai vaikka menisikin, niin se on täysillä elettyä elämää, ja sen arvoista.
Mutkatie-ekstaasissa unohtuu täysin, että tätä autoa vihasi vielä vartti sitten. Vauhdin hidastuessa taajamaan tultaessa onkin aikaa pohdiskella tätä kaksijakoisuutta. Nimittäin juuri se tekee Megane RS:stä kiinnostavan. Pieni tuittupäisyys pitää aistit hereillä ja tunteet pinnassa. Sitten yhtäkkiä hän alkaa rakastaa sinua tulisesti, ja nuolee kiihkeästi alla vilistävää tietä. Tämän auton kanssa ei tule tylsää. Sitä alkaa näköjään kutsua ”häneksi”...
Onko itua?
Octavia RS on käytännöllisemmän ja laadukkaamman tuntuinen arkiajossa, mutta se on kirjanpitäjä. Leon Cupra on suoraviivaisemman ennustettavampi ajettava, mutta se on pankkivirkailija. Civic Type R:ssä on jännittävämpi moottori, mutta se on ninja.
Näihin verrattuna Megane RS on tulinen rakastajatar, jossa on ehkä vähemmän järkeä, mutta sitäkin enemmän seikkailua.
Pitkien välimatkojen Suomeen hän itse asiassa sopii erityisen hyvin hyvän maantiemeininkinsä ansiosta. Pidemmät taipaleet ja erityisesti mutkatiet ovat autolle rutkasti kaupunkia parempi miljöö. Vähän huonokuntoisemmatkin asfalttitiet luonnistuvat, ja niitähän täällä myös riittää. No, ilman nelivetoa paras terä on käytettävissä vain kesärenkaiden aikaan, mutta samoin se on kaikilla muilla etuvetoisilla kilpailijoillakin.
Tervetuloa värittämään Suomea, Renault Sport!
