Kotiteollisuus avaa portin salaiseen puutarhaansa. Tutustumme millä vehkeellä yhtye lähtee soitellen sotaan. Sanat ja kuvat Jari Pauna.
Torttu! Tai Pahanilmanlintu! Istumme Järven-päässä RT:n terassilla ja Kotiteollisuuden Hynynen, Hongisto ja Sinkkonen innostuvat miettimään nimeä keikkabussilleen. Pahanilmanlintu saa selityksen myöhemmin, mutta ymmärrän heti analogian ensiksi mainittuun, onhan bussi yli 30 asteen helteessä kuuma, kostea ja hikinen ja sen sisällä ramppaa mies toisensa jälkeen.
Kun toimituksessa raavimme juttu-ideoiden saavinpohjia, keikkabussin anatomia tuli ensimmäisenä mieleen. Kenet haluaisin nostaa kerralla ihan tavallisesta rock-tähteydestä suoranaiseen supertähteyteen Top Gear Suomen sivuilla ellen Kotiteollisuutta, jonka musiikki on jo yli vuosikymmenen toiminut erinomaisena v-käyrän oikaisijana.
On tietty selvää, että tällaisten juttujen tarkoitus on vauhdittaa levy- ja keikkamyyntiä, joten kysyn kohteliaasti heti ensimmäisenä kommentteja uusimmasta levystä. Se on ihan paska, toteaa Hynynen, ja siirrymme jutustelemaan keikkabussista. Silmäilin hieman huolestuneena ravintolan edessä ollutta pakettiautoa ja ehdin jo pelätä, että tuokos se olikin, mutta onneksi hotellin edestä kohti ravintolaa lipuu iso punaviinin värinen bussi.
Sana keikkabussi ei mielestäni tee sille oikeutta, kyseessähän on maantieristeilijä. Olen ihan oikeasti vaikuttunut, enhän ole vielä käynyt sen sisällä. ”Meille sanottiin, että älkää vaan ikinä ostako omaa keikkabussia.” Luonnollinen jatkumo asialle on se, että yhteisvoimin käydään katsomassa sopivia bussikokelaita. Sitten päätetään, ettei sitä osteta. Ja sitten Hongisto tekstaa, että on menossa ostamaan sitä bussia ja keskustelu päättyy siihen. Hyvin autoritaarista toimintaa, mutta Hongisto osaakin käyttää exceliä.
Sata keikkaa vuodessa tekee vuodessa parisataa matkapäivää. Siitä nyt puhumattakaan, että Kotiteollisuuden ura on jatkunut pitkälti yli kymmenen vuotta. Minä en jaksaisi kulkea pikkubusseissa edes kymmentä päivää, joten komppaan basistia ilman excel-taulukkoakin. 40 000 eurolla yhtye sai kaksikerroksisen bussin, oikean nuorikon, jonka mittarissa oli vaivaiset 900 000 kilometriä. Siihen 20 000 euroa lisää ja normibussi muuttuu keikkabussiksi, jossa on alakerrassa tilat soittokamoille ja yläkerrassa on luksuselämään tottuneille rock-tähdille sopiva matkaympäristö. Sisustuksen toteutti muuten Hongisto ja ilmeisen nikkarintaitoiset kumppanit ihan omin käsin. Hämärässä bussissa työn jälki menee täydestä.
”Siellä ei sitten ole siivottu.” minua varoitetaan parikin kertaa. En välitä varoituksen sanoista vaan suuntaamme kaikki bussin sisuksiin. Yläkerran etuosa tuo välittömästi mieleeni Star Trekin komentosillan. Ilman nappeleita tosin ja tyhjiä tölkkejä on selvästi enemmän, mutta silti. Yhtye vakuuttaa, että matkanteko sujuu nukkuessa ja ristikoita täytellessä. Nyökyttelen hyväksyvästi, kun en tiedä keitä terassilla istuvat naiset ovat – jos ovatkin vaikka soittajien tai roudarien lähipiiriä. En kehtaa kysyä, mutta varmuuden vuoksi rastin kaikki bändärikysymykset paperilta pois. Siinä menikin puolet etukäteen suunnittelemistani kysymyksistä.
Siirrymme bussin käytävää eteenpäin ja saavumme ilmeisesti turistiluokkaan. Etuosan laiskanlinnoista ei ole täällä tietoakaan vaan näiden matkustajien on tyydyttävä ihan tavallisiin bussinpenkkeihin. Ilmeisesti teknisen henkilökunnan aluetta. Niiden takana on muutama koruttoman näköinen punkka, mutta bussin peräosasta paljastuu oikea maallisten nautintojen keidas: Televisio! Musiikkia! Pleikkari! Juu, näitä ei ole pitkään aikaan kuulemma käytetty, minulle vakuutellaan samalla, kun siellä ollutta patjaa yritetään muiluttaa huomaamatta ohitseni. Saamme kuitenkin aikaiseksi kimppakivakuvan, jossa koko yhtye on mieseroottisessa asennossa bussin takaosan rakkauden luolassa.
Bussin ylläpito ei ole halpaa touhua, ja Scanian huoltomiehille riittää terassilta happamia terveisiä. Arviolta 25000 euroa on Torttu vaatinut tähän mennessä erilaisiin korjauksiin. Bussilla on yhtyeen mielestä sielu. Harmi vaan, että se ilmenee siten, että kun vaikkapa kysyy onko vaihdelaatikko toiminut hyvin, keppi jumittuu välittömästi. Paikoilleen jäykistynyt keppi viittaisi ehkä enemmän siihen, että bussi olisi miespuolinen, mutta kun ajattelee sen yleistä tuittuilua ja jatkuvaa rahanmenoa, niin bussin on oltava sielultaan nainen.
Aistin kuitenkin selkeää ylpeyttä tästä Torttu-nimisestä keikkabussista, ja syystäkin. Nämäkin rahat olisivat jollain viihdesuuntautuneella bändillä menneet helposti kurkusta alas, mutta ei tällä ristikoita ratkovalla kiintotähdellä. Seuraavan kerran, kun näette valtavan viininpunaisen bussin kiitävän 109 kilometrin tuntivauhdilla (alamäessä 130), heiluttakaa. Ja ostakaa niiden levy, se on herkkä - yksi kappale on jopa Itken seinään päin, Hynysen on täytynyt säveltää se tämän keikkabussin punkassa.
